Muutin Forssaan keväällä 1971, kun sain työtä mielenterveystoimiston psykologina. Olin kolmevuotiaan tytön yksinhuoltaja, enkä tuntenut Forssasta ketään. Omat yhteisöni ja verkostoni olivat jääneet Helsinkiin. Kesä oli tulossa ja vanhempieni kesämökki kaukana lisäksi autottomalle hankalan matkan päässä. Ilokseni sain kuulla, että täällä oli mahdollisuus saunoa Työväenopiston mökillä lauantaisin ja keskiviikkoisin. Sitten vaan tytär istuimeensa pyörän tarakalle ja lähdin polkemaan kohti Tammelaa. Tavaksemme tuli käydä keskiviikkosaunassa ja silloin oli saunan jälkeen päärakennuksessa tarjolla teetä ja ohjelmassa yhteislaulua Uusi-Hakimon haitarin säestämänä. Yhteinen saunominen ja yhteinen laulaminen loivat yhteisöllisyyden tunnetta ja auttoivat osaltaan minua outoa ihmistä sulautumaan paikkakunnalle. Kuulin äskettäin keski-ikäiseltä tyttäreltäni, että hänen parhaita lapsuusmuistojaan Forssasta ovat ne keskiviikkoillat opiston saunalla.
Opistossa kuuluu opiskella. Aloitin öljyvärimaalauksella ja jatkoin vuosien mittaan opiskelemalla viittä eri kieltä ja yli kymmentä muuta ainetta. Öljyvärimaalaus valikoitui ensimmäiseksi aineekseni, koska halusin tehdä tyttärestäni muotokuvan. Sukulaiset maalauttivat siihen aikaan lastensa muotokuvia, mutta minulla ei ollut siihen varaa. Päätin tehdä maalauksen itse ja sitä varten lähdin opettelemaan öljyväritekniikkaa Hammarbergin Pentin ryhmään. Pentti oli lahjakas taiteilija, mutta opettajana melkein liian kiltti. Hänen oli todella vaikea esittää huomautuksia. Mutta vähitellen sain hänestä kaivettua esiin riittävästi kritiikkiä, joka auttoi etenemään oikeaan suuntaan. Alun perin oli tarkoitus lopettaa maalausharrastus sen yhden taulun jälkeen, mutta jatkoin sitä kuitenkin opistossa mukavien ihmisten parissa, olin löytänyt taas uuden yhteisön. – Ja niitä yhteisöjä on vuosien varrella opistolla riittänyt.